 |
| Wisława Szymborska |
|
Wisława Szymborska. Puhe Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntämistilaisuudessa joulukuussa 1996. Puolan kielestä suomentanut Jussi Rosti
Sanotaan, että puheessa
ensimmäinen lause on aina kaikkein vaikein. No, se minulla siis on jo
takanapäin... Tunnen kuitenkin, että myös seuraavat lauseet tulevat olemaan
vaikeita, kolmas, kuudes, yhdeksäs, aina viimeistä myöten, koska minun on
puhuttava runoudesta. Tästä aiheesta olen puhunut harvoin, tuskin koskaan. Ja
aina, kun olen sen tehnyt, minua on vaivannut tietoisuus siitä, etten onnistu
tehtävässä kovin hyvin. Siksi luentoni on lyhyt. Kaikenlainen epätäydellisyys
on helpompi kestää, jos se tarjoillaan pieninä annoksina.
Tämän päivän runoilija on epäilevä ja
kriittinen jopa – tai ehkä juuri ennen kaikkea – itseään kohtaan. Hän ei
mielellään tunnusta julkisesti olevansa runoilija, ikään kuin hieman häpeilisi
ammattiaan. Mutta meidän kovaäänisellä aikakaudellamme on paljon helpompaa
myöntää omat vikansa, jos ne vain ovat edustavia, ja paljon vaikeampaa myöntää
hyvät puolensa, sillä ne ovat piilossa syvemmällä eikä niihin aivan täysin usko
itsekään... Kun runoilija joutuu määrittelemään ammattinsa erilaisia
kaavakkeita täyttäessään tai satunnaisten ihmisten kanssa jutellessaan, hän
ilmoittaa olevansa yleisesti ”kirjailija” tai mainitsee jonkin sivutyönsä nimen.
Ilmoitus, että sitä ollaan tekemisissä runoilijan kanssa, aiheuttaa
virkailijoissa tai kanssamatkustajissa hienoista epäuskoa ja levottomuutta. Voisin
olettaa, että filosofi herättää vastaavanlaista hämmennystä. Filosofi on
kuitenkin paremmassa asemassa, sillä hänellä on usein mahdollisuus koristaa
ammattinimikettään jollakin oppiarvolla. Filosofian professori – se kuulostaa
jo paljon vakavammin otettavalta.
Runoudessa ei kuitenkaan ole professoreita.
Sehän tarkoittaisi, että kyseessä on tehtävä, joka vaatii erityisiä opintoja, säännöllisesti
suoritettuja tenttejä, lähdeluetteloilla ja kirjallisuusviitteillä varustettuja
tutkielmia ja lopulta juhlatilaisuudessa ojennettuja tutkintotodistuksia. Ja se
taas vuorostaan tarkoittaisi, että runoilijaksi tulemiseen eivät riittäisi edes
mitä loistavimmilla runoilla täytetyt paperiarkit. Tärkeintä on ennen kaikkea
jokin leimalla varustettu paperi. Palauttakaamme mieleemme, että juuri tältä
pohjalta tuomittiin maanpakoon venäläisen runouden ylpeys, sittemmin myös
nobelisti, Joseph Brodsky. Häntä pidettiin ”loisena”, koska hänellä ei ollut
virallista todistusta siitä, että hänen on lupa olla runoilija...
Muutama vuosi sitten minulla oli kunnia ja
ilo tavata Brodsky henkilökohtaisesti. Kiinnitin huomiota siihen, että kaikista
tuntemistani runoilijoista ainoastaan hän puhui mielellään itsestään
runoilijana. Hän äänsi tuon sanan ilman sisäisiä pidäkkeitä, jollakin tavoin
suorastaan röyhkeän vapautuneesti. Luulen, että se johtui siitä, että hän
muisti ne karkeat loukkaukset, joiden kohteeksi hän nuoruudessaan joutui.
Niissä onnellisissa maissa, joissa
ihmisarvoa ei järkytetä yhtä helposti, runoilijat haluavat tulla julkaistuiksi,
luetuiksi ja ymmärretyiksi, mutteivät tee enää mitään, tai ainakin hyvin vähän,
jotta erottuisivat muista ihmisistä jokapäiväisessä elämässä. Mutta ei niin
kovinkaan kauan sitten, vuosisatamme ensimmäisillä kymmenluvuilla, runoilijat
shokeerasivat mielellään kekseliäillä asuilla ja omalaatuisella käytöksellä. Kyseessä
oli kuitenkin näytelmä, jota esitettiin julkisuuden tarpeisiin. Aina lopulta
saapui hetki, jolloin runoilija sulki oven takanaan, heitti päältään kaikki nuo
viitat, helyt ja muut runolliset lisävarusteet, ja pysähtyi hiljaisuuden
vallitessa odottamaan itseään vielä kirjoittamattoman arkin ääreen. Koska
lopulta vain sillä on merkitystä.
On kuvaavaa, että elämänkerrallisia
elokuvia tuotetaan jatkuvasti ja paljon suurista tiedemiehistä ja suurista
taiteilijoista. Kunnianhimoisimpien ohjaajien tavoitteena on näyttää yleisölle
uskottavasti luomisprosessi, joka aikoinaan johti tärkeisiin tieteellisiin
löytöihin tai kuuluisan mestariteoksen syntyyn. Jonkinlaisella menestyksellä
onkin mahdollista esittää eräiden tiedemiesten työtä: laboratoriot, monenlaiset
apuvälineet ja liikkuvat laitteet kykenevät joksikin aikaa vangitsemaan
katsojien huomion. Sen lisäksi on hyvin dramaattisia epävarmuuden hetkiä. Syntyykö
tuhat kertaa toistetusta ja vain hieman muutetusta kokeesta lopultakin odotettu
tulos? Myös taidemaalareista tehdyt elokuvat voivat olla hyvin näyttäviä –
voimme seurata kaikkia maalauksen teon vaiheita ensimmäisestä vedetystä
viivasta aina siveltimen viimeiseen kosketukseen. Säveltäjistä tehdyt elokuvat
täyttää musiikki – niistä ensimmäisistä tahdeista, jotka mestari kuulee
sisällään aina kaikille soittimille kirjoitettuun kypsään teokseen asti. Kaikki
tuo on pidemmän päälle lapsellista eikä kerro mitään siitä oudosta hengen
tilasta, jota yleisesti innoitukseksi kutsutaan, mutta onpahan yleisöllä
ainakin mitä katsoa ja mitä kuunnella.
Runoilijoiden kohdalla tilanne on huonoin. Heidän
työnsä on toivottoman epäkuvauksellista. Ihminen istuu pöydän ääressä tai makaa
sohvalla, tuijottaa katseen hievahtamatta seinää tai kattoa, kirjoittaa silloin
tällöin seitsemän säettä, joista varttitunnin päästä pyyhkii yhden yli, ja taas
kuluu tunti, eikä mitään tapahdu... Millainen katsoja kestäisi seurata
tällaista?
Mainitsin innoituksen. Jos
nykyrunoilijoilta kysytään, mitä innoitus on, he vastailevat vältellen. Ei
siksi, etteivätkö he tuntisi tämän sisäisen kiihokkeen suotuisaa vaikutusta. Syy
on aivan toinen. Ei ole helppoa selittää toiselle jotakin, jota ei itsekään
ymmärrä.
Minäkin, kun minulta asiaa toisinaan
kysytään, jään kauaksi asian ytimestä. Mutta vastaan tällä tavoin: innoitus ei
ole ainoastaan runoilijoiden tai yleisemmin taiteilijoiden etuoikeus. On aina ollut
ja tulee aina olemaan tietty ihmisryhmä, joiden luona innoitus silloin tällöin
vierailee. Niitä ovat kaikki, jotka tietoisesti valitsevat työnsä ja tekevät
sitä mieltymyksestä ja mielikuvitustaan käyttäen. On olemassa sellaisia
lääkäreitä, on olemassa sellaisia opettajia, on olemassa sellaisia
puutarhureita ja sadan muun ammatin harjoittajia. Heidän työnsä voi olla
loppumatonta seikkailua, jos he vain kykenevät löytämään siitä yhä uusia
haasteita. Vaikeuksista ja epäonnistumisista huolimatta heidän kiinnostuksensa
ei sammu. Jokaisesta ratkaistusta ongelmasta lennähtää heidän eteensä parvi
uusia kysymyksiä. Innoitus, mitä se sitten onkaan, syntyy sen asian
loputtomasta tiedostamisesta, että ”en tiedä”.
Sellaisia ihmisiä ei ole kovin paljon. Enemmistö
tämän maapallon asukkaista työskentelee saadakseen toimeentulonsa, työskentelee,
koska on pakko. He eivät valitse työtään intohimonsa ohjaamina. Olosuhteet
valitsevat heidän puolestaan. Työ, josta ei pidä, joka on pitkästyttävää, jota
arvostetaan vain siksi, ettei sitä sellaisenakaan riitä kaikille, on eräs
kaikkein raskaimmista inhimillisistä kurjuuksista. Eikä ole odotettavissa, että
seuraavakaan vuosisata toisi mukanaan muutoksen parempaan.
Voin siis sanoa, että vaikka riistänkin
runoilijoilta yksinoikeuden innoitukseen, sijoitan heidät silti harvalukuiseen
kohtalon suosikkien joukkoon.
Nyt saattaa kuulijoissa kuitenkin herätä
epäilyksiä. Monen sorttiset pyövelit, diktaattorit, fanaatikot ja kovaan ääneen
huudettujen iskulauseiden avulla vallasta taistelevat kansankiihottajat myöskin
pitävät työstään ja tekevät sitä kiihkeän kekseliäästi. Totta — mutta he
”tietävät”. He tietävät, ja se, mitä he tietävät riittää heille kerta kaikkiaan.
Mistään muusta he eivät ole kiinnostuneita, sillä se saattaisi heikentää heidän
argumenttiensa voimaa. Mutta kaikki tieto, josta ei kumpua uusia kysymyksiä, muuttuu
nopeasti kuolleeksi; se menettää elämälle otollisen lämpötilan. Ääritapauksissa,
minkä hyvin tiedämme vanhasta ja uudemmasta historiasta, se saattaa olla
yhteisöille jopa hengenvaarallista.
Sen vuoksi arvostan niin paljon kahta sanaa:
”en tiedä”. Pieniä sanoja, mutta niillä on tukevat siivet. Ne voivat levittää
elämäämme seuduille, jotka sijaitsevat meidän sisällämme ja seuduille, joissa
meidän pikkuriikkinen maapallomme kelluu. Jos Isaac Newton ei olisi sanonut
itsekseen ”en tiedä”, omenoita olisi voinut pudota hänen silmilleen raesateen
tavoin, ja parhaimmassakin tapauksessa hän olisi korkeintaan kumartunut
poimimaan ne ja syönyt hyvällä ruokahalulla. Jos puolalainen kanssasisareni
Marie Składowska–Curie ei olisi sanonut itsekseen ”en tiedä”, hänestä olisi
varmaankin tullut palkattu kemianopettaja hyvien kotien tyttärille, ja siinä –
toki kunnianarvoisassa – työssä olisi kulunut hänen elämänsä. Mutta hän
toisteli itsekseen ”en tiedä”, ja nämä sanat toivat hänet, vieläpä kaksi kertaa,
Tukholmaan, missä rauhattoman ja ikuisesti etsivän sielun omaavia ihmisiä
palkitaan Nobelin palkinnoilla.
Myös runoilijan, mikäli hän on todellinen
runoilija, täytyy jatkuvasti toistaa itsekseen ”en tiedä”. Hän yrittää
jokaisella runollaan löytää vastauksen, mutta heti, kun hän on laittanut
paperille pisteen, hänet valtaa epäilys, hän alkaa oivaltaa, että vastaus on
vain väliaikainen ja ehdottomasti riittämätön. Niinpä hän yrittää uudestaan ja
uudestaan, ja myöhemmin kirjallisuushistorioitsijat niputtavat nämä
tyytymättömyyden todisteet isoon mappiin ja nimittävät niitä ”runoilijan
tuotannoksi”...
Näen joskus päiväunia tilanteista, jotka
eivät voisi tapahtua todellisuudessa. Kuvittelen esimerkiksi julkeuksissani, että
minulla olisi tilaisuus keskustella Saarnaajan kanssa, joka on kirjoittanut
sangen liikuttavan valituslaulun kaikkien ihmisen tekojen turhuudesta. Kumartaisin
hänelle hyvin syvään, onhan hän yksi tärkeimmistä runoilijoista – ainakin
minulle. Mutta sitten tarttuisin häntä kädestä. ”Ei mitään uutta auringon alla”,
sinä kirjoitit, Saarnaaja. Mutta sinä itsehän synnyit uutena auringon alle. Ja
runoelma, jonka loit, on sekin myös uusi auringon alla. Ja uusia auringon alla
ovat kaikki sinun lukijasi, sillä ne, jotka elivät ennen sinua, eivät voineet
sitä lukea. Myöskin sypressi, jonka varjossa istut, ei ole kasvanut siinä
aikojen alusta asti. Se on saanut alkunsa toisesta sypressistä, samankaltaisesta
kuin tuo sinun, mutta ei aivan samasta. Ja sitten haluaisin vielä kysyä sinulta,
Saarnaaja, mitä uutta auringon alla aiot kirjoittaa tänään? Haluatko täydentää
joitakin ajatuksiasi, vai onko sinulla ehkä kiusaus kiistää joitakin niistä? Edellisessä
runoelmassasi mainitsit ilon – mitä siitä, että se on vain ohikiitävää? Jospa
kirjoitat siitä uuden runoelmasi auringon alla? Onko sinulla jo muistiinpanoja,
alustavia luonnoksia? Et varmaankaan aio sanoa, että ”kirjoitin jo kaiken, minulla
ei ole mitään lisättävää”. Sellaista ei pysty sanomaan kukaan maailman
runoilijoista, saati sitten niin suuri runoilija kuin sinä.
Maailma, mitä siitä sitten ikinä
ajattelemmekin sen valtavuuden ja oman voimattomuutemme kauhistuttamina, sen
välinpitämättömyyden katkeroittamina, jota maailma osoittaa ihmisten, eläinten
ja ehkä kasvienkin kärsimyksiä kohtaan – sillä emmehän voi olla varmoja, että
kasvit olisivat vapaita kärsimyksestä – mitä sitten ajattelemmekin tämän
maailman avaruudesta, jonka täyttää tähtien säteily, tähtien, joiden ympäriltä
on alettu löytää planeettoja, jotka ovat ehkä jo elottomia, tai ehkä
toistaiseksi vielä elottomia; mitä sitten ikinä ajattelemmekin tästä
äärettömästä teatterista, johon meillä on pääsylippu, joka on voimassa vain
naurettavan vähän aikaa, tietystä päivämäärästä tiettyyn päivämäärään asti; mitä
sitten ikinä ajattelemmekin tästä maailmasta – se on hämmästyttävä.
Mutta määritelmään ”hämmästyttävä”
kätkeytyy eräs looginen ansa. Meitähän hämmästyttää se, mikä poikkeaa jostakin
tunnetusta ja yleisesti hyväksytystä normista, jostakin itsestäänselvyydestä, johon
olemme tottuneet. Mutta sellaista maailmaa ei lainkaan ole. Meidän
hämmästyksemme on itsenäinen eikä synny mistään vertailuista mihinkään.
Totta, arkipuheessa, kun jokaista sanaa ei
harkita, kaikki me käytämme määritelmiä: ”tavallinen maailma”, ”tavallinen
elämä”, ”tavalliseen tapaan”... Kuitenkin runouden kielessä, jossa jokaisella
sanalla on painoa, ei mikään ole tavallista ja normaalia. Ei yksikään kivi eikä
yksikään sen yllä leijuva pilvi. Ei yksikään päivä eikä sitä seuraava yö. Eikä
ennen kaikkea yksikään, kenellekään kuulumaton olemassaolo tässä maailmassa.
Näyttää siltä, että runoilijoilla tulee
jatkossakin olemaan paljon töitä.
