Itsemurhan tehneen huone

Wisława Szymborska

Luulette varmaan, että huone oli tyhjä.

Ei se ollut.  Siellä oli kolme tuolia ja niissä tukevat nojat.

Oli lamppu, joka piti pimeän loitolla.

Oli kirjoituspöytä, pöydällä lompakko, lehtiä.

Huoleton Buddha, huolestunut Jeesus.

Seitsemän onnea tuovaa elefanttia, ja laatikossa muistikirja.

Luuletteko, ettei siinä ollut meidän osoitteitamme?

Luuletteko, ettei huoneessa ollut kirjoja, tauluja ja levyjä?

Oli siellä.  Oli lohduttava torvi mustissa käsissä.

Saskia ja sydämellinen kukka.

Ilo, jumalten kipinä.

Odysseus lepäsi hyllyllä elämää antavassa unessa

viidennen laulun vaivojen jäljessä.

Oli moralisteja,

joiden nimet oli kirjailtu kultaisin tavuin

kauniisti parkittuihin selkämyksiin.

Vieressä poliitikot seisoivat selkä suorana.

Eikä huone ollut vailla ulospääsyä, olihan ovi,

eikä se ollut vailla näköaloja, olihan ikkuna,

siltä vaikutti tuo huone.

Ikkunalaudalla oli silmälasit, joilla näki kauas.

Yksi kärpänen surisi, siis eli vielä.

Arvelette, että ainakin kirje selvitti jotakin.

Mutta entäpä jos kerron teille, ettei ollut kirjettä —

ja meitä, ystäviä, oli niin paljon, mutta kaikki mahtuivat

tyhjään kirjekuoreen, joka oli nojallaan lasia vasten.

Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 

Kovin kummallisia sanoja

Wisława Szymborska

Kun lausun sanaa tulevaisuus,

ensimmäinen tavu siirtyy jo menneisyyteen.

Kun lausun sanaa hiljaisuus,

tuhoan sen.

Kun lausun sanoja ei mitään,

luon jotain, joka ei mahdu olemattomuuteen.

Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 

Sokeiden kohteliaisuus

Wisława Szymborska

Runoilija lausuu runoja sokeille.
Hän ei nähnyt ennalta,

kuinka vaikeaa se olisi.
Ääni vapisee.
Kädet vapisevat.

Tuntuu, että jokainen lause

koetellaan pimeydessä.
Jokaisen niistä on selvittävä itsekseen,

ilman valoja, ilman värejä.
 

Tämä on riskialtis seikkailu

hänen runojensa tähdille,

sateenkaarille, pilville,

neonvaloille, kuutamolle,

kalalle, joka suomut kimaltelivat veden alla

sekä taivaalla hiljaa kaartelevalle haukalle.

Hän lukee

– on jo liian myöhäistä jättää lukematta –

keltatakkisesta pojasta vihreällä niityllä,

laakson yksittäisistä punaisista katoista,

pelipaitojen juoksevista numeroista

ja alastomasta neidosta ovenraossa.

Hän haluaisi vaieta

 – vaikkei voi –

kaikista katedraalin katon pyhimyksistä,

vaunun ikkunan läpi vilkutetuista hyvästeistä,

mikroskoopista, kimaltavasta sormuksesta

ja valkokankaasta ja peileistä ja muotokuvista.

Mutta sokeiden kohteliaisuus on rajatonta,

ymmärtäväisyys ja suopeus suurta.

He kuuntelevat, hymyilevät ja taputtavat.

Yksi heistä jopa tulee luokse

avoimen kirjan kanssa ja

pyytää näkymättömän nimikirjoituksen.

Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 

Lootin vaimo

Wisława Szymborska

Käännyin katsomaan kuulemma uteliaisuudesta.

Mutta sen lisäksi minulla saattoi olla muitakin syitä.

Katsoin taakseni, koska surin hopeavatia.

Vahingossa,  solmiessani sandaalinlenkkiä.

En kestänyt katsoa pitempään mieheni Lootin

oikeamielistä niskaa.

Olin äkkiä aivan varma, että vaikka kuolisin,

hän ei edes pysähtyisi.

Minä, nöyrä, olin kerrankin tottelematon.

Käännyin, jotta näkisin, vieläkö he ajavat meitä takaa.

Hiljaisuus yllätti minut ja toivoin, että Jumala olisi muuttanut mielensä.

Kaksi tytärtämme katosivat jo vuorenhuipun taa.

Tunsin itseni vanhaksi.  Etäiseksi.

Väsyneeksi vaeltamaan.  Uniseksi.

Katsoin taakseni, kun laskin myttyni maahan.

Katsoin taakseni, kun pelkäsin mihin jalkani osuu.

Polulleni ilmestyi käärmeitä,

hämähäkkejä, peltohiiriä ja korppikotkapoikue.

Eikä yksikään niistä ollut enää hyvä tai paha — kaikki elävä vain

kiemurteli ja poukkoili pakokauhun keskellä.

Katsoin taakseni yksinäisyydestä.

Häpeästä, että livahdan karkuun.

Koska halusin kirkua, palata.

Tai käännyin vasta sitten, kun nousi tuulispää,

joka sekoitti hiukseni ja nosti helmani ylös.

Minusta tuntui, että he näkevät sen Sodoman muureilta

ja räjähtävät jylisevään nauruun, kerran ja taas kerran.

Katsoin taakseni vihasta.

Halusin herkutella heidän perikadollaan.

Katsoin taakseni kaikista yllä mainituista syistä.

Katsoin taakseni tahtomatta.

Kivenjärkäle vain kääntyi allani kirskuen.

Halkeama katkaisi äkisti tieni.

Reunalla tasapainoili hamsteri takajaloillaan.

Ja silloin me molemmat vilkaisimme taaksemme.

Ei, ei.  Minä jatkoin juosten matkaa.

Kompuroin ja nousin yhä uudestaan,

kunnes pimeys syöksyi taivaista,

ja sen mukana tulikiveä ja kuolleita lintuja.

En saanut henkeä ja kiepuin kuin hyrrä.

Joka sen näki, ajatteli, että tanssin.

Saattaa olla, että silmäni olivat auki.

On mahdollista, että kaaduin maahan

kasvot kaupunkia kohden.

Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti