keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Koe

Wisława Szymborska



Alkukuvana ennen varsinaista elokuvaa,
jossa näyttelijät tekivät parhaansa
liikuttaakseen minua, huvittaakseenkin,
näytettiin mielenkiintoinen tieteellinen koe,
jossa oli pää.

Pää
kuului vielä hetki sitten –
nyt se oli leikattu irti,
jokainen näki, ettei sillä ollut vartaloa.
Kaulasta kulkivat letkut koneeseen,
jonka ansiosta veri yhä kiersi.
Pää
pärjäili hyvin.

Vailla kivun tai edes ihmetyksen häivää
pää seurasi katseellaan taskulampun liikettä.
Se höristi korviaan, kun kello soi.
Kostealla kuonollaan se pystyi erottamaan
olkien tuoksun hajuttomasta olemattomuudesta
ja sen nuoleskellessa tuttua makua
kuola valui fysiologian kunniaksi.

Uskollinen koiran pää,
ystävällinen koiran pää,
silitettäessä se sulki silmänsä
uskoen olevansa osa kokonaisuutta,
joka nautiskellen köyristää selkää
ja heiluttaa häntää.

Ajattelin onnea ja kauhistuin.
Koska jos ainoastaan sillä oli merkitystä elämässä,
pää
oli onnellinen.



Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 


tiistai 28. helmikuuta 2012

Jospa tämä kaikki


Wisława Szymborska


Jospa tämä kaikki
tapahtuukin laboratoriossa?
Yhden lampun alla päivisin
ja miljardin öisin?

Jospa me olemmekin koesukupolvia?
Siirrelläänkö meitä astiasta astiaan,
ravistellaanko koeputkissa,
tutkitaanko silmää tarkemmalla,
otetaanko jokainen lopulta
yksitellen pinsettien päähän?

Jospa onkin toisin:
ettei kukaan puutu mihinkään?
Tapahtuvatko muutokset itsekseen,
suunnitelman mukaan?
Raapiiko piirturin neula verkalleen
ennalta nähtyä siksakkia?

Jospa meissä ei ole vielä havaittu mitään kiintoisaa?
Jospa valvontamonitorit kytketään päälle vain harvoin?
Vain kun puhkeaa sota, ja mieluiten iso sellainen,
kun nähdään joitakin lentoja kokkareen Maa yllä,
tai näyttäviä vaelluksia pisteestä A pisteeseen B?

Jospa onkin päinvastoin:
heitä miellyttävät vain pikkuseikat?
Tuolla pieni tyttö suurella näytöllä
ompelee nappia hihaansa.

Anturit viheltävät,
henkilökunta ryntää paikalle.
Ah millainen olento,
jonka sisällä sykkii pieni sydän!
Miten herttaisen totisena
hän pujottaa lankaa neulansilmään!
Joku huutaa kiihdyksissään:
Kutsukaa heti Pomo,
tulkoon itse katsomaan!




Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 


maanantai 27. helmikuuta 2012

Matkamuistoja



Wisława Szymborska

Pienten hautojen nurkkaus hautausmaalla.
Me pitkäikäiset ohitamme sen vältellen
kuten rikkaat ohittavat kerjäläisten korttelit.

Tässä lepäävät Zosia, Jacek ja Dominik,
jotka ennen aikojaan vietiin auringolta, kuulta,
vuosien vaihtelulta, pilviltä.

Matkaltaan he ehtivät kerätä vähänlaisesti muistoja.
Maisemankappaleita,
joista juuri ja juuri voi puhua monikossa.
Kourallisen ilmaa, jossa perhonen lensi.
Lusikallisen kitkerää tietoa, miltä maistuu lääke.

Pikkuisia kurittomuuksia,
joista yksi sattui olemaan kohtalokas.
Iloinen juoksu tiellä pallon perässä.
Heikoilla jäillä liukumisen riemu.

Tuo tuolla, ja tuo siinä vieressä, ja reunimmaiset:
ennen kuin he ehtivät ylettyä ovenkahvaan,
purkaa kellon,
rikkoa ensimmäisen ikkunansa.

Małgorzatka, neljä vuotta,
joista kaksi kului makuulla kattoa tuijotellen.

Rafałek: kuukausi jäi puuttumaan viidestä vuodesta,
Zuzialta taas joulunpyhät,
jolloin hengitys höyrystyi pakkasessa.

Entä mitä sitten pitäisi sanoa yhden päivän elämästä,
minuutin, sekunnin:
pimeys ja hehkulampun välähdys ja taas pimeys?

KÓSMOS MAKRÓS
CHRÓNOS PARÁDOKSOS
Vain kiveen hakatussa kreikassa on sille ilmaus.



Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 


sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Kidutus


Wisława Szymborska



Mikään ei ole muuttunut.
Keho tuntee tuskaa,
sen täytyy syödä ja hengittää ja nukkua,
sillä on ohut iho, ja heti sen alla veri,
sillä on runsaasti hampaita ja kynsiä,
sen luut ovat murtuvia, nivelet venytettävissä.
Kidutettaessa tämä kaikki otetaan huomioon.

Mikään ei ole muuttunut.
Keho vapisee niin kuin se vapisi
ennen Rooman perustamista ja sen perustamisen jälkeen,
tuhatyhdeksänsataaluvulla ennen ja jälkeen Kristuksen,
kidutus on entisensä, maailma vain on pienempi,
ja kaikki tapahtuu aivan kuin seinän takana.

Mikään ei ole muuttunut.
Ihmisiä vain on enemmän,
vanhojen rikosten rinnalle on tullut uusia,
todellisia, keksittyjä, väliaikaisia ja olemattomia,
mutta huuto, jolla keho joutuu niistä vastaamaan,
oli, on ja tulee olemaan viattomuuden huuto,
ääniala ja asteikko tuttuja aikojen alusta.

Mikään ei ole muuttunut.
Ehkä vain tavat, seremoniat, tanssit.
Liike, jolla kädet nousevat pään suojaksi,
on kuitenkin sama vanha.
Keho kiemurtelee, reuhtoo ja tempoilee,
silvottuna rojahtaa maahan, kouristaa polvet,
sinertyy, turpoaa, kuolaa ja vuotaa verta.

Mikään ei ole muuttunut.
Paitsi joenuomat,
metsänrajat, rantaviivat, autiomaiden ja jäätiköiden reunat.
Näissä maisemissa pieni sielu harhailee,
katoaa, palaa, lähenee, loittonee,
itselleen vieraana, tavoittamattomana,
joskus varmana, joskus epävarmana olemassaolostaan,
kun samaan aikaan keho on ja on ja on,
eikä löydä piilopaikkaa.



Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 


lauantai 25. helmikuuta 2012

Elämä pikatoimituksena


Elämä pikatoimituksena.
Esitys harjoittelematta.
Ruumis päälle sovittamatta.
Pää harteille harkitsematta.

En tunne roolia, jota esitän.
Tiedän vain, että se on minun,
enkä voi sitä vaihtaa.

Sen, mistä näytelmä kertoo,
joudun arvaamaan suoraan näyttämöllä.

Olen huonosti valmistautunut elämän kunniaan,
enkä tahdo pysyä kohtausten vauhdissa.
Improvisoin, vaikka inhoan improvisointia.
Joka askeleella kompastun vieraisiin asioihin.
Tyylini haiskahtaa syrjäkylältä.
Vaistoni ovat amatöörin.
Minua tulkitsee nöyryyttävä ramppikuume.
Lieventävät asianhaarat tuntuvat armottomilta.

Peruuttamattomat sanat ja eleet,
laskematta jääneet tähdet,
hahmo kuin juostessa napitettu takki 
siinä ovat kovan kiireen surkeat seuraukset.

Kunpa voisin harjoitella ennalta edes yhden keskiviikon
tai edes yhden torstain ottaa uusiksi!
Mutta kohta on jo perjantai enkä tunne käsikirjoitusta.
Onko tämä reilua, kysyn
(ääni käheänä,
en saanut edes kurkkua selvittää kulissien takana).

Harhaa on ajatus, että tämä olisi vain pikainen koe,
joka suoritetaan väliaikaisissa tiloissa.  Ei.
Seison lavasteiden keskellä ja näen, että ne ovat kiinteät.
Rekvisiitan yksityiskohtaisuus pistää silmään.
Pyörittävä koneisto on ollut käynnissä jo pitkään.
Kaukaisimmatkin savukoneet on sytytetty.
Voi, ei epäilystäkään, tämä on ensi-ilta.
Ja mitä ikinä teenkin,
muuttuu ikiajoiksi siksi, minkä tein.



Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 



Wisława Szymborska