maanantai 6. helmikuuta 2012

Kirjoittamisen ilo


Wisława Szymborska

Minne laukkaa tuo kirjoitettu metsäkauris
halki kirjoitetun metsän?
Rientääkö se juomaan kirjoitettua vettä,
josta sen kuono kuvastuu kuin kopio?
Miksi se kohottaa päätään, kuulikohan se jotain?
Neljän totuudelta lainatun jalan varassa
se höristää korviaan sormieni alta.
Hiljaisuus — tämäkin ilmaus kahisee paperilla
ja levittää
sanan "metsä" aiheuttamia oksia.

Valkean arkin yllä vaanivat kirjaimet,
jotka saattavat järjestäytyä pahaan,
piirittävät lauseet,
joilta ei ole pelastusta.

Mustepisarassa on runsas varasto
silmiään siristeleviä metsämiehiä
valmiina ryntäämään jyrkkää kynää alas,
saartamaan kauriin, laukaisemaan.

He unohtavat, että tämä täällä ei ole elämää.
Täällä vallitsevat toiset lait, mustaa valkoisella.
Silmänräpäys saa kestää niin kauan kuin haluan,
voin jakaa sen pieniksi ikuisuuksiksi,
täynnään lennossa seisahtuneita hauleja.
Kautta aikain, jos niin käsken, ei tule tapahtumaan mitään.
Minun tahtomattani ei edes lehti putoa
eikä ruohonkorsi taivu kavion alla.

Onko siis olemassa maailma,
jossa ohjaan vapaasti kohtaloa?
Aika, jonka kahlitsen kirjainten ketjuihin?
Olemassaolo minun käskystäni päättymätön?

Kirjoittamisen ilo.
Ikuistamisen mahdollisuus.
Kuolevaisen käden kosto.




Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti