lauantai 21. marraskuuta 2015

Tämä on vaimoni. Hän nukkuu hetken.




Bobby Wesson
8. marraskuuta kello 0:34 ·
 

Tämä on vaimoni. Hän nukkuu hetken. Tunnin päästä hän herää, pukee sairaalan työvaatteet päälle ja valmistautuu lähtemään töihin.
 

Hän kerää ja tarkistaa säntillisesti töissä tarvitsemansa välineet. Hiukset ja meikin hän sipaisee nopeasti kuntoon. Sitten hän toteaa näyttävänsä ihan kamalalta. Väitän lujasti vastaan ja käyn hakemassa hänelle kupillisen kahvia.
 

Hän istuu sohvalla jalat ristissä allaan ja koittaa juoda kahvin leikkien samalla iloisesti päällään ryömivän taaperon kanssa.
 

Välillä, jutellessamme, hän vajoaa ilmeettömään tuijotukseen. Hän kerää voimia alkavaan työvuoroon. Hän luulee, etten huomaa sitä.
 

Hän suutelee lasta, sitten minua ja lähtee auttamaan ihmisiä, joiden elämän pahin päivä on tänään. Kolareita, ampumahaavoja, räjähdyksiä, palovammoja ja murtumia – ammattilaisia, köyhiä, pappeja, huumeiden käyttäjiä ja prostituoituja – äitejä, isiä, poikia, tyttäriä ja perheitä – sillä ei ole merkitystä, kuka olet tai mitä sinulle on tapahtunut.
 

Hän pitää huolen sinusta.
 

Hän palaa kotiin 14 tunnin päästä ja ottaa särkevistä jaloistaan kengät, joilla on kävelty läpi veren, sapen, kyynelten ja tulen, ja jättää ne oven ulkopuolelle.
 

Toisinaan hän ei halua puhua siitä. Toisinaan hän ei kykene odottamaan, että pääsisi puhumaan siitä. Toisinaan hän nauraa, kunnes itku tulee, toisinaan hän vain itkee - oli miten oli, hän on taas ajoissa, kun seuraava työvuoro alkaa.
 

Vaimoni on sairaanhoitaja. Vaimoni on sankari.

 
----
Bobby Wesson ja hänen vaimonsa kiittävät ihmisiä eri puolilta kaikista niistä viesteistä, jotka he ovat saaneet.
Wessonit ovat perustaneet seuraajilleen julkisen Facebook-sivun: Just Wesson Around 

Bobby Wessonin alkuperäinen Facebook-tilapäivitys: #‎nursesrock‬‬
Suomentaja ja toimittaja: Jussi Rosti

perjantai 7. marraskuuta 2014

Paolo Coelhon ajatuksia

”Ihminen ei valitse elämäänsä; elämä valitsee ihmisen. Sitä, mitkä ilot, mitkä surut ihmistä odottavat, ei hän voi järkeillä. On vain hyväksyttävä ne ja jatkettava eteenpäin. Emme voi valita omaa elämäämme, mutta voimme päättää, miten otamme vastaan ne ilot ja surut, jotka meitä kohtaavat.”



Paulo Coelhon blogi: http://paulocoelhoblog.com

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Kaikki minun kuolemani

Halina Poświatowska
kuinka monta kertaa voi kuolla rakkaudesta
ensimmäinen kerta oli karvas maan maku
karvas maku
kitkerä kukka
neilikka punainen hehkuva

toinen kerta — vain tilan maku
valkoinen maku
viileä tuuli
pyörien kaiku äänettä jyskyttävä

kolmas kerta neljäs kerta viides kerta
kuolin rutiinilla vähemmän ylevästi
huoneen neljä seinää selällään
ja yläpuolellani piirteesi terävät



Halina Poświatowska, suom. Jussi Rosti 




maanantai 1. heinäkuuta 2013

***


Halina Poświatowska
Siitä asti kun tutustuin sinuun, olen pitänyt taskussani huulipunaa, on aika hupsua pitää huulipunaa taskussa, kun sinä katsot minua noin vakavana, aivan kuin näkisit silmissäni goottilaistyylisen kirkon. Enhän minä ole mikään temppeli, vain metsää ja niitty – lehtien värinä, kun ne kurottavat kohti sinun käsiäsi.  Tuolla takana kohisee virta, se on aika, joka pakenee, ja sinä annat sen valua läpi sormiesi etkä halua tarttua aikaan. Ja kun hyvästelen sinut, maalatut huuleni jäävät koskemattomiksi, mutta minä vain pidän huulipunaa taskussa Ja kun hyvästelen sinut, maalatut huuleni jäävät koskemattomiksi, mutta minä yhä vain pidän huulipunaa taskussa, sillä tiedän että sinulla on hyvin kaunis suu.




Halina Poświatowska, suom. Jussi Rosti 




perjantai 19. lokakuuta 2012

tiistai 9. lokakuuta 2012

Nobelistien ajatuksia

André Gide
André Gide
 ”On parempi tulla vihatuksi omana itsenään 
  kuin tulla rakastetuksi jonakin, 
  mitä ei ole.”


André Gide, suom. Jussi Rosti 

Wikipedia: André Gide




keskiviikko 26. syyskuuta 2012

RUNOILIJA JA MAAILMA

Kuva: Tomasz Wiech
Wisława Szymborska 
Wisława Szymborska. Puhe Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntämistilaisuudessa joulukuussa 1996. Puolan kielestä suomentanut Jussi Rosti

Sanotaan, että puheessa ensimmäinen lause on aina kaikkein vaikein. No, se minulla siis on jo takanapäin... Tunnen kuitenkin, että myös seuraavat lauseet tulevat olemaan vaikeita, kolmas, kuudes, yhdeksäs, aina viimeistä myöten, koska minun on puhuttava runoudesta. Tästä aiheesta olen puhunut harvoin, tuskin koskaan. Ja aina, kun olen sen tehnyt, minua on vaivannut tietoisuus siitä, etten onnistu tehtävässä kovin hyvin. Siksi luentoni on lyhyt. Kaikenlainen epätäydellisyys on helpompi kestää, jos se tarjoillaan pieninä annoksina.


Tämän päivän runoilija on epäilevä ja kriittinen jopa – tai ehkä juuri ennen kaikkea – itseään kohtaan. Hän ei mielellään tunnusta julkisesti olevansa runoilija, ikään kuin hieman häpeilisi ammattiaan. Mutta meidän kovaäänisellä aikakaudellamme on paljon helpompaa myöntää omat vikansa, jos ne vain ovat edustavia, ja paljon vaikeampaa myöntää hyvät puolensa, sillä ne ovat piilossa syvemmällä eikä niihin aivan täysin usko itsekään... Kun runoilija joutuu määrittelemään ammattinsa erilaisia kaavakkeita täyttäessään tai satunnaisten ihmisten kanssa jutellessaan, hän ilmoittaa olevansa yleisesti ”kirjailija” tai mainitsee jonkin sivutyönsä nimen. Ilmoitus, että sitä ollaan tekemisissä runoilijan kanssa, aiheuttaa virkailijoissa tai kanssamatkustajissa hienoista epäuskoa ja levottomuutta. Voisin olettaa, että filosofi herättää vastaavanlaista hämmennystä. Filosofi on kuitenkin paremmassa asemassa, sillä hänellä on usein mahdollisuus koristaa ammattinimikettään jollakin oppiarvolla. Filosofian professori – se kuulostaa jo paljon vakavammin otettavalta. 
Runoudessa ei kuitenkaan ole professoreita. Sehän tarkoittaisi, että kyseessä on tehtävä, joka vaatii erityisiä opintoja, säännöllisesti suoritettuja tenttejä, lähdeluetteloilla ja kirjallisuusviitteillä varustettuja tutkielmia ja lopulta juhlatilaisuudessa ojennettuja tutkintotodistuksia. Ja se taas vuorostaan tarkoittaisi, että runoilijaksi tulemiseen eivät riittäisi edes mitä loistavimmilla runoilla täytetyt paperiarkit. Tärkeintä on ennen kaikkea jokin leimalla varustettu paperi. Palauttakaamme mieleemme, että juuri tältä pohjalta tuomittiin maanpakoon venäläisen runouden ylpeys, sittemmin myös nobelisti, Joseph Brodsky. Häntä pidettiin ”loisena”, koska hänellä ei ollut virallista todistusta siitä, että hänen on lupa olla runoilija...
Muutama vuosi sitten minulla oli kunnia ja ilo tavata Brodsky henkilökohtaisesti. Kiinnitin huomiota siihen, että kaikista tuntemistani runoilijoista ainoastaan hän puhui mielellään itsestään runoilijana. Hän äänsi tuon sanan ilman sisäisiä pidäkkeitä, jollakin tavoin suorastaan röyhkeän vapautuneesti. Luulen, että se johtui siitä, että hän muisti ne karkeat loukkaukset, joiden kohteeksi hän nuoruudessaan joutui.
Niissä onnellisissa maissa, joissa ihmisarvoa ei järkytetä yhtä helposti, runoilijat haluavat tulla julkaistuiksi, luetuiksi ja ymmärretyiksi, mutteivät tee enää mitään, tai ainakin hyvin vähän, jotta erottuisivat muista ihmisistä jokapäiväisessä elämässä. Mutta ei niin kovinkaan kauan sitten, vuosisatamme ensimmäisillä kymmenluvuilla, runoilijat shokeerasivat mielellään kekseliäillä asuilla ja omalaatuisella käytöksellä. Kyseessä oli kuitenkin näytelmä, jota esitettiin julkisuuden tarpeisiin. Aina lopulta saapui hetki, jolloin runoilija sulki oven takanaan, heitti päältään kaikki nuo viitat, helyt ja muut runolliset lisävarusteet, ja pysähtyi hiljaisuuden vallitessa odottamaan itseään vielä kirjoittamattoman arkin ääreen. Koska lopulta vain sillä on merkitystä.
On kuvaavaa, että elämänkerrallisia elokuvia tuotetaan jatkuvasti ja paljon suurista tiedemiehistä ja suurista taiteilijoista. Kunnianhimoisimpien ohjaajien tavoitteena on näyttää yleisölle uskottavasti luomisprosessi, joka aikoinaan johti tärkeisiin tieteellisiin löytöihin tai kuuluisan mestariteoksen syntyyn. Jonkinlaisella menestyksellä onkin mahdollista esittää eräiden tiedemiesten työtä: laboratoriot, monenlaiset apuvälineet ja liikkuvat laitteet kykenevät joksikin aikaa vangitsemaan katsojien huomion. Sen lisäksi on hyvin dramaattisia epävarmuuden hetkiä. Syntyykö tuhat kertaa toistetusta ja vain hieman muutetusta kokeesta lopultakin odotettu tulos? Myös taidemaalareista tehdyt elokuvat voivat olla hyvin näyttäviä – voimme seurata kaikkia maalauksen teon vaiheita ensimmäisestä vedetystä viivasta aina siveltimen viimeiseen kosketukseen. Säveltäjistä tehdyt elokuvat täyttää musiikki – niistä ensimmäisistä tahdeista, jotka mestari kuulee sisällään aina kaikille soittimille kirjoitettuun kypsään teokseen asti. Kaikki tuo on pidemmän päälle lapsellista eikä kerro mitään siitä oudosta hengen tilasta, jota yleisesti innoitukseksi kutsutaan, mutta onpahan yleisöllä ainakin mitä katsoa ja mitä kuunnella.
Runoilijoiden kohdalla tilanne on huonoin. Heidän työnsä on toivottoman epäkuvauksellista. Ihminen istuu pöydän ääressä tai makaa sohvalla, tuijottaa katseen hievahtamatta seinää tai kattoa, kirjoittaa silloin tällöin seitsemän säettä, joista varttitunnin päästä pyyhkii yhden yli, ja taas kuluu tunti, eikä mitään tapahdu... Millainen katsoja kestäisi seurata tällaista?
Mainitsin innoituksen. Jos nykyrunoilijoilta kysytään, mitä innoitus on, he vastailevat vältellen. Ei siksi, etteivätkö he tuntisi tämän sisäisen kiihokkeen suotuisaa vaikutusta. Syy on aivan toinen. Ei ole helppoa selittää toiselle jotakin, jota ei itsekään ymmärrä.
Minäkin, kun minulta asiaa toisinaan kysytään, jään kauaksi asian ytimestä. Mutta vastaan tällä tavoin: innoitus ei ole ainoastaan runoilijoiden tai yleisemmin taiteilijoiden etuoikeus. On aina ollut ja tulee aina olemaan tietty ihmisryhmä, joiden luona innoitus silloin tällöin vierailee. Niitä ovat kaikki, jotka tietoisesti valitsevat työnsä ja tekevät sitä mieltymyksestä ja mielikuvitustaan käyttäen. On olemassa sellaisia lääkäreitä, on olemassa sellaisia opettajia, on olemassa sellaisia puutarhureita ja sadan muun ammatin harjoittajia. Heidän työnsä voi olla loppumatonta seikkailua, jos he vain kykenevät löytämään siitä yhä uusia haasteita. Vaikeuksista ja epäonnistumisista huolimatta heidän kiinnostuksensa ei sammu. Jokaisesta ratkaistusta ongelmasta lennähtää heidän eteensä parvi uusia kysymyksiä. Innoitus, mitä se sitten onkaan, syntyy sen asian loputtomasta tiedostamisesta, että ”en tiedä”.
Sellaisia ihmisiä ei ole kovin paljon. Enemmistö tämän maapallon asukkaista työskentelee saadakseen toimeentulonsa, työskentelee, koska on pakko. He eivät valitse työtään intohimonsa ohjaamina. Olosuhteet valitsevat heidän puolestaan. Työ, josta ei pidä, joka on pitkästyttävää, jota arvostetaan vain siksi, ettei sitä sellaisenakaan riitä kaikille, on eräs kaikkein raskaimmista inhimillisistä kurjuuksista. Eikä ole odotettavissa, että seuraavakaan vuosisata toisi mukanaan muutoksen parempaan. 
Voin siis sanoa, että vaikka riistänkin runoilijoilta yksinoikeuden innoitukseen, sijoitan heidät silti harvalukuiseen kohtalon suosikkien joukkoon. 
Nyt saattaa kuulijoissa kuitenkin herätä epäilyksiä. Monen sorttiset pyövelit, diktaattorit, fanaatikot ja kovaan ääneen huudettujen iskulauseiden avulla vallasta taistelevat kansankiihottajat myöskin pitävät työstään ja tekevät sitä kiihkeän kekseliäästi. Totta — mutta he ”tietävät”. He tietävät, ja se, mitä he tietävät riittää heille kerta kaikkiaan. Mistään muusta he eivät ole kiinnostuneita, sillä se saattaisi heikentää heidän argumenttiensa voimaa. Mutta kaikki tieto, josta ei kumpua uusia kysymyksiä, muuttuu nopeasti kuolleeksi; se menettää elämälle otollisen lämpötilan. Ääritapauksissa, minkä hyvin tiedämme vanhasta ja uudemmasta historiasta, se saattaa olla yhteisöille jopa hengenvaarallista.
Sen vuoksi arvostan niin paljon kahta sanaa: ”en tiedä”. Pieniä sanoja, mutta niillä on tukevat siivet. Ne voivat levittää elämäämme seuduille, jotka sijaitsevat meidän sisällämme ja seuduille, joissa meidän pikkuriikkinen maapallomme kelluu. Jos Isaac Newton ei olisi sanonut itsekseen ”en tiedä”, omenoita olisi voinut pudota hänen silmilleen raesateen tavoin, ja parhaimmassakin tapauksessa hän olisi korkeintaan kumartunut poimimaan ne ja syönyt hyvällä ruokahalulla. Jos puolalainen kanssasisareni Marie Składowska–Curie ei olisi sanonut itsekseen ”en tiedä”, hänestä olisi varmaankin tullut palkattu kemianopettaja hyvien kotien tyttärille, ja siinä – toki kunnianarvoisassa – työssä olisi kulunut hänen elämänsä. Mutta hän toisteli itsekseen ”en tiedä”, ja nämä sanat toivat hänet, vieläpä kaksi kertaa, Tukholmaan, missä rauhattoman ja ikuisesti etsivän sielun omaavia ihmisiä palkitaan Nobelin palkinnoilla.
Myös runoilijan, mikäli hän on todellinen runoilija, täytyy jatkuvasti toistaa itsekseen ”en tiedä”. Hän yrittää jokaisella runollaan löytää vastauksen, mutta heti, kun hän on laittanut paperille pisteen, hänet valtaa epäilys, hän alkaa oivaltaa, että vastaus on vain väliaikainen ja ehdottomasti riittämätön. Niinpä hän yrittää uudestaan ja uudestaan, ja myöhemmin kirjallisuushistorioitsijat niputtavat nämä tyytymättömyyden todisteet isoon mappiin ja nimittävät niitä ”runoilijan tuotannoksi”...
Näen joskus päiväunia tilanteista, jotka eivät voisi tapahtua todellisuudessa. Kuvittelen esimerkiksi julkeuksissani, että minulla olisi tilaisuus keskustella Saarnaajan kanssa, joka on kirjoittanut sangen liikuttavan valituslaulun kaikkien ihmisen tekojen turhuudesta. Kumartaisin hänelle hyvin syvään, onhan hän yksi tärkeimmistä runoilijoista – ainakin minulle. Mutta sitten tarttuisin häntä kädestä. ”Ei mitään uutta auringon alla”, sinä kirjoitit, Saarnaaja. Mutta sinä itsehän synnyit uutena auringon alle. Ja runoelma, jonka loit, on sekin myös uusi auringon alla. Ja uusia auringon alla ovat kaikki sinun lukijasi, sillä ne, jotka elivät ennen sinua, eivät voineet sitä lukea. Myöskin sypressi, jonka varjossa istut, ei ole kasvanut siinä aikojen alusta asti. Se on saanut alkunsa toisesta sypressistä, samankaltaisesta kuin tuo sinun, mutta ei aivan samasta. Ja sitten haluaisin vielä kysyä sinulta, Saarnaaja, mitä uutta auringon alla aiot kirjoittaa tänään? Haluatko täydentää joitakin ajatuksiasi, vai onko sinulla ehkä kiusaus kiistää joitakin niistä? Edellisessä runoelmassasi mainitsit ilon – mitä siitä, että se on vain ohikiitävää? Jospa kirjoitat siitä uuden runoelmasi auringon alla? Onko sinulla jo muistiinpanoja, alustavia luonnoksia? Et varmaankaan aio sanoa, että ”kirjoitin jo kaiken, minulla ei ole mitään lisättävää”. Sellaista ei pysty sanomaan kukaan maailman runoilijoista, saati sitten niin suuri runoilija kuin sinä.
Maailma, mitä siitä sitten ikinä ajattelemmekin sen valtavuuden ja oman voimattomuutemme kauhistuttamina, sen välinpitämättömyyden katkeroittamina, jota maailma osoittaa ihmisten, eläinten ja ehkä kasvienkin kärsimyksiä kohtaan – sillä emmehän voi olla varmoja, että kasvit olisivat vapaita kärsimyksestä – mitä sitten ajattelemmekin tämän maailman avaruudesta, jonka täyttää tähtien säteily, tähtien, joiden ympäriltä on alettu löytää planeettoja, jotka ovat ehkä jo elottomia, tai ehkä toistaiseksi vielä elottomia; mitä sitten ikinä ajattelemmekin tästä äärettömästä teatterista, johon meillä on pääsylippu, joka on voimassa vain naurettavan vähän aikaa, tietystä päivämäärästä tiettyyn päivämäärään asti; mitä sitten ikinä ajattelemmekin tästä maailmasta – se on hämmästyttävä.
Mutta määritelmään ”hämmästyttävä” kätkeytyy eräs looginen ansa. Meitähän hämmästyttää se, mikä poikkeaa jostakin tunnetusta ja yleisesti hyväksytystä normista, jostakin itsestäänselvyydestä, johon olemme tottuneet. Mutta sellaista maailmaa ei lainkaan ole. Meidän hämmästyksemme on itsenäinen eikä synny mistään vertailuista mihinkään. 
Totta, arkipuheessa, kun jokaista sanaa ei harkita, kaikki me käytämme määritelmiä: ”tavallinen maailma”, ”tavallinen elämä”, ”tavalliseen tapaan”... Kuitenkin runouden kielessä, jossa jokaisella sanalla on painoa, ei mikään ole tavallista ja normaalia. Ei yksikään kivi eikä yksikään sen yllä leijuva pilvi. Ei yksikään päivä eikä sitä seuraava yö. Eikä ennen kaikkea yksikään, kenellekään kuulumaton olemassaolo tässä maailmassa. 
Näyttää siltä, että runoilijoilla tulee jatkossakin olemaan paljon töitä.