Rent-musikaali

Rent-musikaalin ensi-ilta on tänään! Katso videolta musikaalin koskettava syntyhistoria.

Musikaalin kotisivut: http://rentmusikaali.fi/

Nobelistien ajatuksia

André Gide

 ”On parempi tulla vihatuksi omana itsenään 
  kuin tulla rakastetuksi jonakin, 
  mitä ei ole.”

André Gide, suom. Jussi Rosti 

Wikipedia: André Gide

RUNOILIJA JA MAAILMA

Wisława Szymborska 

Wisława Szymborska. Puhe Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntämistilaisuudessa joulukuussa 1996. Puolan kielestä suomentanut Jussi Rosti

Sanotaan, että puheessa ensimmäinen lause on aina kaikkein vaikein. No, se minulla siis on jo takanapäin... Tunnen kuitenkin, että myös seuraavat lauseet tulevat olemaan vaikeita, kolmas, kuudes, yhdeksäs, aina viimeistä myöten, koska minun on puhuttava runoudesta. Tästä aiheesta olen puhunut harvoin, tuskin koskaan. Ja aina, kun olen sen tehnyt, minua on vaivannut tietoisuus siitä, etten onnistu tehtävässä kovin hyvin. Siksi luentoni on lyhyt. Kaikenlainen epätäydellisyys on helpompi kestää, jos se tarjoillaan pieninä annoksina.

Tämän päivän runoilija on epäilevä ja kriittinen jopa – tai ehkä juuri ennen kaikkea – itseään kohtaan. Hän ei mielellään tunnusta julkisesti olevansa runoilija, ikään kuin hieman häpeilisi ammattiaan. Mutta meidän kovaäänisellä aikakaudellamme on paljon helpompaa myöntää omat vikansa, jos ne vain ovat edustavia, ja paljon vaikeampaa myöntää hyvät puolensa, sillä ne ovat piilossa syvemmällä eikä niihin aivan täysin usko itsekään... Kun runoilija joutuu määrittelemään ammattinsa erilaisia kaavakkeita täyttäessään tai satunnaisten ihmisten kanssa jutellessaan, hän ilmoittaa olevansa yleisesti ”kirjailija” tai mainitsee jonkin sivutyönsä nimen. Ilmoitus, että sitä ollaan tekemisissä runoilijan kanssa, aiheuttaa virkailijoissa tai kanssamatkustajissa hienoista epäuskoa ja levottomuutta. Voisin olettaa, että filosofi herättää vastaavanlaista hämmennystä. Filosofi on kuitenkin paremmassa asemassa, sillä hänellä on usein mahdollisuus koristaa ammattinimikettään jollakin oppiarvolla. Filosofian professori – se kuulostaa jo paljon vakavammin otettavalta. 
Runoudessa ei kuitenkaan ole professoreita. Sehän tarkoittaisi, että kyseessä on tehtävä, joka vaatii erityisiä opintoja, säännöllisesti suoritettuja tenttejä, lähdeluetteloilla ja kirjallisuusviitteillä varustettuja tutkielmia ja lopulta juhlatilaisuudessa ojennettuja tutkintotodistuksia. Ja se taas vuorostaan tarkoittaisi, että runoilijaksi tulemiseen eivät riittäisi edes mitä loistavimmilla runoilla täytetyt paperiarkit. Tärkeintä on ennen kaikkea jokin leimalla varustettu paperi. Palauttakaamme mieleemme, että juuri tältä pohjalta tuomittiin maanpakoon venäläisen runouden ylpeys, sittemmin myös nobelisti, Joseph Brodsky. Häntä pidettiin ”loisena”, koska hänellä ei ollut virallista todistusta siitä, että hänen on lupa olla runoilija...
Muutama vuosi sitten minulla oli kunnia ja ilo tavata Brodsky henkilökohtaisesti. Kiinnitin huomiota siihen, että kaikista tuntemistani runoilijoista ainoastaan hän puhui mielellään itsestään runoilijana. Hän äänsi tuon sanan ilman sisäisiä pidäkkeitä, jollakin tavoin suorastaan röyhkeän vapautuneesti. Luulen, että se johtui siitä, että hän muisti ne karkeat loukkaukset, joiden kohteeksi hän nuoruudessaan joutui.
Niissä onnellisissa maissa, joissa ihmisarvoa ei järkytetä yhtä helposti, runoilijat haluavat tulla julkaistuiksi, luetuiksi ja ymmärretyiksi, mutteivät tee enää mitään, tai ainakin hyvin vähän, jotta erottuisivat muista ihmisistä jokapäiväisessä elämässä. Mutta ei niin kovinkaan kauan sitten, vuosisatamme ensimmäisillä kymmenluvuilla, runoilijat shokeerasivat mielellään kekseliäillä asuilla ja omalaatuisella käytöksellä. Kyseessä oli kuitenkin näytelmä, jota esitettiin julkisuuden tarpeisiin. Aina lopulta saapui hetki, jolloin runoilija sulki oven takanaan, heitti päältään kaikki nuo viitat, helyt ja muut runolliset lisävarusteet, ja pysähtyi hiljaisuuden vallitessa odottamaan itseään vielä kirjoittamattoman arkin ääreen. Koska lopulta vain sillä on merkitystä.
On kuvaavaa, että elämänkerrallisia elokuvia tuotetaan jatkuvasti ja paljon suurista tiedemiehistä ja suurista taiteilijoista. Kunnianhimoisimpien ohjaajien tavoitteena on näyttää yleisölle uskottavasti luomisprosessi, joka aikoinaan johti tärkeisiin tieteellisiin löytöihin tai kuuluisan mestariteoksen syntyyn. Jonkinlaisella menestyksellä onkin mahdollista esittää eräiden tiedemiesten työtä: laboratoriot, monenlaiset apuvälineet ja liikkuvat laitteet kykenevät joksikin aikaa vangitsemaan katsojien huomion. Sen lisäksi on hyvin dramaattisia epävarmuuden hetkiä. Syntyykö tuhat kertaa toistetusta ja vain hieman muutetusta kokeesta lopultakin odotettu tulos? Myös taidemaalareista tehdyt elokuvat voivat olla hyvin näyttäviä – voimme seurata kaikkia maalauksen teon vaiheita ensimmäisestä vedetystä viivasta aina siveltimen viimeiseen kosketukseen. Säveltäjistä tehdyt elokuvat täyttää musiikki – niistä ensimmäisistä tahdeista, jotka mestari kuulee sisällään aina kaikille soittimille kirjoitettuun kypsään teokseen asti. Kaikki tuo on pidemmän päälle lapsellista eikä kerro mitään siitä oudosta hengen tilasta, jota yleisesti innoitukseksi kutsutaan, mutta onpahan yleisöllä ainakin mitä katsoa ja mitä kuunnella.
Runoilijoiden kohdalla tilanne on huonoin. Heidän työnsä on toivottoman epäkuvauksellista. Ihminen istuu pöydän ääressä tai makaa sohvalla, tuijottaa katseen hievahtamatta seinää tai kattoa, kirjoittaa silloin tällöin seitsemän säettä, joista varttitunnin päästä pyyhkii yhden yli, ja taas kuluu tunti, eikä mitään tapahdu... Millainen katsoja kestäisi seurata tällaista?
Mainitsin innoituksen. Jos nykyrunoilijoilta kysytään, mitä innoitus on, he vastailevat vältellen. Ei siksi, etteivätkö he tuntisi tämän sisäisen kiihokkeen suotuisaa vaikutusta. Syy on aivan toinen. Ei ole helppoa selittää toiselle jotakin, jota ei itsekään ymmärrä.
Minäkin, kun minulta asiaa toisinaan kysytään, jään kauaksi asian ytimestä. Mutta vastaan tällä tavoin: innoitus ei ole ainoastaan runoilijoiden tai yleisemmin taiteilijoiden etuoikeus. On aina ollut ja tulee aina olemaan tietty ihmisryhmä, joiden luona innoitus silloin tällöin vierailee. Niitä ovat kaikki, jotka tietoisesti valitsevat työnsä ja tekevät sitä mieltymyksestä ja mielikuvitustaan käyttäen. On olemassa sellaisia lääkäreitä, on olemassa sellaisia opettajia, on olemassa sellaisia puutarhureita ja sadan muun ammatin harjoittajia. Heidän työnsä voi olla loppumatonta seikkailua, jos he vain kykenevät löytämään siitä yhä uusia haasteita. Vaikeuksista ja epäonnistumisista huolimatta heidän kiinnostuksensa ei sammu. Jokaisesta ratkaistusta ongelmasta lennähtää heidän eteensä parvi uusia kysymyksiä. Innoitus, mitä se sitten onkaan, syntyy sen asian loputtomasta tiedostamisesta, että ”en tiedä”.
Sellaisia ihmisiä ei ole kovin paljon. Enemmistö tämän maapallon asukkaista työskentelee saadakseen toimeentulonsa, työskentelee, koska on pakko. He eivät valitse työtään intohimonsa ohjaamina. Olosuhteet valitsevat heidän puolestaan. Työ, josta ei pidä, joka on pitkästyttävää, jota arvostetaan vain siksi, ettei sitä sellaisenakaan riitä kaikille, on eräs kaikkein raskaimmista inhimillisistä kurjuuksista. Eikä ole odotettavissa, että seuraavakaan vuosisata toisi mukanaan muutoksen parempaan. 
Voin siis sanoa, että vaikka riistänkin runoilijoilta yksinoikeuden innoitukseen, sijoitan heidät silti harvalukuiseen kohtalon suosikkien joukkoon. 
Nyt saattaa kuulijoissa kuitenkin herätä epäilyksiä. Monen sorttiset pyövelit, diktaattorit, fanaatikot ja kovaan ääneen huudettujen iskulauseiden avulla vallasta taistelevat kansankiihottajat myöskin pitävät työstään ja tekevät sitä kiihkeän kekseliäästi. Totta — mutta he ”tietävät”. He tietävät, ja se, mitä he tietävät riittää heille kerta kaikkiaan. Mistään muusta he eivät ole kiinnostuneita, sillä se saattaisi heikentää heidän argumenttiensa voimaa. Mutta kaikki tieto, josta ei kumpua uusia kysymyksiä, muuttuu nopeasti kuolleeksi; se menettää elämälle otollisen lämpötilan. Ääritapauksissa, minkä hyvin tiedämme vanhasta ja uudemmasta historiasta, se saattaa olla yhteisöille jopa hengenvaarallista.
Sen vuoksi arvostan niin paljon kahta sanaa: ”en tiedä”. Pieniä sanoja, mutta niillä on tukevat siivet. Ne voivat levittää elämäämme seuduille, jotka sijaitsevat meidän sisällämme ja seuduille, joissa meidän pikkuriikkinen maapallomme kelluu. Jos Isaac Newton ei olisi sanonut itsekseen ”en tiedä”, omenoita olisi voinut pudota hänen silmilleen raesateen tavoin, ja parhaimmassakin tapauksessa hän olisi korkeintaan kumartunut poimimaan ne ja syönyt hyvällä ruokahalulla. Jos puolalainen kanssasisareni Marie Składowska–Curie ei olisi sanonut itsekseen ”en tiedä”, hänestä olisi varmaankin tullut palkattu kemianopettaja hyvien kotien tyttärille, ja siinä – toki kunnianarvoisassa – työssä olisi kulunut hänen elämänsä. Mutta hän toisteli itsekseen ”en tiedä”, ja nämä sanat toivat hänet, vieläpä kaksi kertaa, Tukholmaan, missä rauhattoman ja ikuisesti etsivän sielun omaavia ihmisiä palkitaan Nobelin palkinnoilla.
Myös runoilijan, mikäli hän on todellinen runoilija, täytyy jatkuvasti toistaa itsekseen ”en tiedä”. Hän yrittää jokaisella runollaan löytää vastauksen, mutta heti, kun hän on laittanut paperille pisteen, hänet valtaa epäilys, hän alkaa oivaltaa, että vastaus on vain väliaikainen ja ehdottomasti riittämätön. Niinpä hän yrittää uudestaan ja uudestaan, ja myöhemmin kirjallisuushistorioitsijat niputtavat nämä tyytymättömyyden todisteet isoon mappiin ja nimittävät niitä ”runoilijan tuotannoksi”...
Näen joskus päiväunia tilanteista, jotka eivät voisi tapahtua todellisuudessa. Kuvittelen esimerkiksi julkeuksissani, että minulla olisi tilaisuus keskustella Saarnaajan kanssa, joka on kirjoittanut sangen liikuttavan valituslaulun kaikkien ihmisen tekojen turhuudesta. Kumartaisin hänelle hyvin syvään, onhan hän yksi tärkeimmistä runoilijoista – ainakin minulle. Mutta sitten tarttuisin häntä kädestä. ”Ei mitään uutta auringon alla”, sinä kirjoitit, Saarnaaja. Mutta sinä itsehän synnyit uutena auringon alle. Ja runoelma, jonka loit, on sekin myös uusi auringon alla. Ja uusia auringon alla ovat kaikki sinun lukijasi, sillä ne, jotka elivät ennen sinua, eivät voineet sitä lukea. Myöskin sypressi, jonka varjossa istut, ei ole kasvanut siinä aikojen alusta asti. Se on saanut alkunsa toisesta sypressistä, samankaltaisesta kuin tuo sinun, mutta ei aivan samasta. Ja sitten haluaisin vielä kysyä sinulta, Saarnaaja, mitä uutta auringon alla aiot kirjoittaa tänään? Haluatko täydentää joitakin ajatuksiasi, vai onko sinulla ehkä kiusaus kiistää joitakin niistä? Edellisessä runoelmassasi mainitsit ilon – mitä siitä, että se on vain ohikiitävää? Jospa kirjoitat siitä uuden runoelmasi auringon alla? Onko sinulla jo muistiinpanoja, alustavia luonnoksia? Et varmaankaan aio sanoa, että ”kirjoitin jo kaiken, minulla ei ole mitään lisättävää”. Sellaista ei pysty sanomaan kukaan maailman runoilijoista, saati sitten niin suuri runoilija kuin sinä.
Maailma, mitä siitä sitten ikinä ajattelemmekin sen valtavuuden ja oman voimattomuutemme kauhistuttamina, sen välinpitämättömyyden katkeroittamina, jota maailma osoittaa ihmisten, eläinten ja ehkä kasvienkin kärsimyksiä kohtaan – sillä emmehän voi olla varmoja, että kasvit olisivat vapaita kärsimyksestä – mitä sitten ajattelemmekin tämän maailman avaruudesta, jonka täyttää tähtien säteily, tähtien, joiden ympäriltä on alettu löytää planeettoja, jotka ovat ehkä jo elottomia, tai ehkä toistaiseksi vielä elottomia; mitä sitten ikinä ajattelemmekin tästä äärettömästä teatterista, johon meillä on pääsylippu, joka on voimassa vain naurettavan vähän aikaa, tietystä päivämäärästä tiettyyn päivämäärään asti; mitä sitten ikinä ajattelemmekin tästä maailmasta – se on hämmästyttävä.
Mutta määritelmään ”hämmästyttävä” kätkeytyy eräs looginen ansa. Meitähän hämmästyttää se, mikä poikkeaa jostakin tunnetusta ja yleisesti hyväksytystä normista, jostakin itsestäänselvyydestä, johon olemme tottuneet. Mutta sellaista maailmaa ei lainkaan ole. Meidän hämmästyksemme on itsenäinen eikä synny mistään vertailuista mihinkään. 
Totta, arkipuheessa, kun jokaista sanaa ei harkita, kaikki me käytämme määritelmiä: ”tavallinen maailma”, ”tavallinen elämä”, ”tavalliseen tapaan”... Kuitenkin runouden kielessä, jossa jokaisella sanalla on painoa, ei mikään ole tavallista ja normaalia. Ei yksikään kivi eikä yksikään sen yllä leijuva pilvi. Ei yksikään päivä eikä sitä seuraava yö. Eikä ennen kaikkea yksikään, kenellekään kuulumaton olemassaolo tässä maailmassa. 
Näyttää siltä, että runoilijoilla tulee jatkossakin olemaan paljon töitä. 

Marco Bjurströmin haastattelu 29.3.2012

Marco Bjurströmin haastattelu 29.3.2012. Haastattelussa kaikkien tuntema innostaja kertoo omasta suhteestaan eri kieliin ja kulttuureihin.

Video kuuluu käännöstoimisto Aakkosto Oy:n henkilökuvasarjaan ”Moninaisuus on rikkautta”, jossa haastatellaan eri ammateissa toimivia suomalaisia, jotka ammentavat työssään rikkaasta ja monipuolisesta taustastaan.

Haastattelu on Moninaisuus on rikkautta -sarjan 3. osa.

Kuvaus ja editointi: Datania.

Monta hiljaisuutta

Beryl Markham

”Hiljaisuutta on monta lajia, ja jokainen niistä merkitsee eri asiaa. On aamun sarastaessa metsään saapuva hiljaisuus, joka on aivan erilainen kuin nukkuvan kaupungin hiljaisuus. Ennen rankkasadetta on hiljaista ja rankkasateen jälkeen on hiljaista, mutta ne eivät ole sama asia. Tyhjyys voi synnyttää hiljaisuuden, pelko voi synnyttää hiljaisuuden, epäilys voi synnyttää hiljaisuuden. On olemassa tietynlaista hiljaisuutta, joka huokuu elottomasta esineestä, vaikkapa tuolista, jossa on hetki sitten istuttu, tai pianosta, jonka koskettimet ovat jo pölyn peitossa, tai mistä tahansa, joka on palvellut ihmistä tämän huviksi tai hyödyksi. Sellainen hiljaisuus pystyy puhumaan. Sen ääni voi olla surumielinen, mutta ei välttämättä. Tuolista on saattanut nousta heleästi naurava lapsi, tai pianolla soitetut sävelet ovat saattaneet olla hilpeän riehakkaita. Millainen tunnelma tai millainen tilanne sitten onkin, sen ominaisluonne voi jäädä elämään sitä seuraavassa hiljaisuudessa. Se on äänetön kaiku.”

Beryl Markham, suom. Jussi Rosti 

Näkinkenkä

Zbigniew Herbert

Peilin edessä vanhempien makuuhuoneessa oli vaaleanpunainen näkinkenkä. Minulla oli tapana lähestyä sitä varpaisillani ja painaa se nopealla liikkeellä korvaani vasten. Olisin halunnut saada sen edes kerran kiinni siitä, että se ei humise yksitoikkoisesti kaipuutaan. Olin pieni, mutta tiesin että vaikka rakastaisi jotakuta kovasti, sen toisinaan unohtaa.

Zbigniew Herbert, suom. Jussi Rosti 

Paulo Coelhon ajatuksia

”Eräänä päivänä kun heräät, huomaat, ettei sinulla enää olekaan aikaa tehdä sitä, mistä olet uneksinut. Nyt on oikea hetki. Tee se nyt.”



Paulo Coelhon blogi: http://paulocoelhoblog.com

Paulo Coelhon ajatuksia

”Kun ihminen löytää oman tiensä, hän tarvitsee tarpeeksi rohkeutta ottaakseen myös harha-askelia. Pettymykset, tappiot ja epätoivo ovat niitä työkaluja, joilla Jumala näyttää tietä.”



Paulo Coelhon blogi: http://paulocoelhoblog.com

Paulo Coelhon ajatuksia

”On eri asia ajatella olevansa oikealla tiellä kuin ajatella, että oma tie olisi ainoa oikea. Meidän ei tulisi koskaan tuomita toisten elämää, sillä jokainen tietää vain omat tuskansa ja uhrauksensa.”

Paulo Coelhon blogi: http://paulocoelhoblog.com

Anfisa Proskuryakova - C'est la vie

Photo: George GK

Anfisa Proskuryakova tulkitsee oman sävellyksensä C'est la vie. Kappale kuvattiin haastattelun 12.3.2012 yhteydessä.

Tuotanto: Aakkosto Oy

Kuvaus ja editointi: Datania

Nasima Razmyarin haastattelu 13.3.2012

Nasima Razmyarin haastattelu 13.3.2012. Haastattelussa Razmyar kertoo ajatuksiaan siitä, kuinka maahanmuuttajien kotouttamista voitaisiin tukea paremmin.

Video kuuluu käännöstoimisto Aakkosto Oy:n henkilökuvasarjaan "Moninaisuus on rikkautta", jossa haastatellaan eri ammateissa toimivia suomalaisia, jotka ammentavat työssään rikkaasta ja monipuolisesta taustastaan.

Haastattelu on Moninaisuus on rikkautta -sarjan 2. osa.

Kuvaus ja editointi: Datania. 

Tänään 21.3.2012 on YK:n rasismin vastainen päivä.

Puunhakkaaja

Zbigniew Herbert

Aamulla metsuri lähtee metsään ja rysäyttää raskaan tammioven perässään kiinni.  Puiden vihreät hiukset nousevat pystyyn kauhusta.  Kuuluu runkojen tukahtunutta vaikerrusta ja oksien kuiva huuto.
Mutta hakkaaja ei tyydy puihin.  Hän jahtaa aurinkoa.  Hän käy sen kimppuun metsänrajassa.  Illalla aivan näköpiirin rajoilla hohtaa haljennut kanto.  Sen päällä lepää jäähtyvä kirves.

Zbigniew Herbert, suom. Jussi Rosti 

Sydän

Zbigniew Herbert

Kaikki ihmisen sisäelimet ovat karvattomia ja sileitä.  Karvattomia ovat maksa, suolet ja keuhkot.  Vain sydämessä on karvoja – punertavia, tuuheita, toisinaan hyvinkin pitkiä.  Se on paha juttu.  Sydämen karvat haittaavat verenkiertoa kuin leväkasvusto.  Usein niihin pesiytyy matoja.  Pitää rakastaa todella paljon, jotta voisi nyppiä lähimmäisen sydänkarvoista noita pieniä ja kihiseviä loiseläimiä.

Zbigniew Herbert, suom. Jussi Rosti 

Anfisa Proskuryakovan haastattelu 12.3.2012

Photo: George GK

The Voice of Finland -kilpailija Anfisa Proskuryakovan haastattelu 12.3.2012. Haastattelun yhteydessä laulajatar tulkitsee omia sävellyksiään Sweet Love ja C'est la vie. Haastattelu on käännöstoimisto Aakkosto Oy:n Moninaisuus on rikkautta -sarjan 1. osa. 

Kuvaus ja editointi: Datania. 

Tämä video avaa Aakkosto Oy:n uuden henkilökuvasarjan "Moninaisuus on rikkautta", jossa haastatellaan eri ammateissa toimivia suomalaisia, jotka ammentavat työssään rikkaasta ja monipuolisesta taustastaan.

Kyynelten teknologiasta

Nykytiedon valossa ainoastaan tekokyyneleet soveltuvat teolliseen käsittelyyn ja tuotantoon. Aidot kyyneleet ovat polttavia, minkä vuoksi ne on vaikea erotella kasvoista. On käynyt ilmi, että kiinteään muotoon saatettaessa ne tulevat sangen hauraiksi. Insinöörit painivat aitojen kyynelten hyödyntämisen ongelman kimpussa.

Tekokyyneleet tislataan ennen jäädyttämistä, sillä ne ovat luonnostaan sameita. Täten  saavutetaan puhtaus, joka lähes täysin vastaa aitoja kyyneliä. Tekokyyneleet ovat erittäin kovia, erittäin kestäviä ja soveltuvat paitsi koristeiksi myös lasinleikkuuseen.

Zbigniew Herbert, suom. Jussi Rosti 

Koe

Wisława Szymborska

Alkukuvana ennen varsinaista elokuvaa,

jossa näyttelijät tekivät parhaansa

liikuttaakseen minua, huvittaakseenkin,

näytettiin mielenkiintoinen tieteellinen koe,

jossa oli pää.

Pää

kuului vielä hetki sitten –

nyt se oli leikattu irti,

jokainen näki, ettei sillä ollut vartaloa.

Kaulasta kulkivat letkut koneeseen,

jonka ansiosta veri yhä kiersi.

Pää

pärjäili hyvin.

Vailla kivun tai edes ihmetyksen häivää

pää seurasi katseellaan taskulampun liikettä.

Se höristi korviaan, kun kello soi.

Kostealla kuonollaan se pystyi erottamaan

olkien tuoksun hajuttomasta olemattomuudesta

ja sen nuoleskellessa tuttua makua

kuola valui fysiologian kunniaksi.

Uskollinen koiran pää,

ystävällinen koiran pää,

silitettäessä se sulki silmänsä

uskoen olevansa osa kokonaisuutta,

joka nautiskellen köyristää selkää

ja heiluttaa häntää.

Ajattelin onnea ja kauhistuin.

Koska jos ainoastaan sillä oli merkitystä elämässä,

pää

oli onnellinen.

Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 

Jospa tämä kaikki

Wisława Szymborska

Jospa tämä kaikki

tapahtuukin laboratoriossa?

Yhden lampun alla päivisin

ja miljardin öisin?

Jospa me olemmekin koesukupolvia?

Siirrelläänkö meitä astiasta astiaan,

ravistellaanko koeputkissa,

tutkitaanko silmää tarkemmalla,

otetaanko jokainen lopulta

yksitellen pinsettien päähän?

Jospa onkin toisin:

ettei kukaan puutu mihinkään?

Tapahtuvatko muutokset itsekseen,

suunnitelman mukaan?

Raapiiko piirturin neula verkalleen

ennalta nähtyä siksakkia?

Jospa meissä ei ole vielä havaittu mitään kiintoisaa?

Jospa valvontamonitorit kytketään päälle vain harvoin?

Vain kun puhkeaa sota, ja mieluiten iso sellainen,

kun nähdään joitakin lentoja kokkareen Maa yllä,

tai näyttäviä vaelluksia pisteestä A pisteeseen B?

Jospa onkin päinvastoin:

heitä miellyttävät vain pikkuseikat?

Tuolla pieni tyttö suurella näytöllä

ompelee nappia hihaansa.

Anturit viheltävät,

henkilökunta ryntää paikalle.

Ah millainen olento,

jonka sisällä sykkii pieni sydän!

Miten herttaisen totisena

hän pujottaa lankaa neulansilmään!

Joku huutaa kiihdyksissään:

Kutsukaa heti Pomo,

tulkoon itse katsomaan!

Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti 

Matkamuistoja

Wisława Szymborska

Pienten hautojen nurkkaus hautausmaalla.

Me pitkäikäiset ohitamme sen vältellen

kuten rikkaat ohittavat kerjäläisten korttelit.

Tässä lepäävät Zosia, Jacek ja Dominik,

jotka ennen aikojaan vietiin auringolta, kuulta,

vuosien vaihtelulta, pilviltä.

Matkaltaan he ehtivät kerätä vähänlaisesti muistoja.

Maisemankappaleita,

joista juuri ja juuri voi puhua monikossa.

Kourallisen ilmaa, jossa perhonen lensi.

Lusikallisen kitkerää tietoa, miltä maistuu lääke.

Pikkuisia kurittomuuksia,

joista yksi sattui olemaan kohtalokas.

Iloinen juoksu tiellä pallon perässä.

Heikoilla jäillä liukumisen riemu.

Tuo tuolla, ja tuo siinä vieressä, ja reunimmaiset:

ennen kuin he ehtivät ylettyä ovenkahvaan,

purkaa kellon,

rikkoa ensimmäisen ikkunansa.

Małgorzatka, neljä vuotta,

joista kaksi kului makuulla kattoa tuijotellen.

Rafałek: kuukausi jäi puuttumaan viidestä vuodesta,

Zuzialta taas joulunpyhät,

jolloin hengitys höyrystyi pakkasessa.

Entä mitä sitten pitäisi sanoa yhden päivän elämästä,

minuutin, sekunnin:

pimeys ja hehkulampun välähdys ja taas pimeys?

KÓSMOS MAKRÓS

CHRÓNOS PARÁDOKSOS

Vain kiveen hakatussa kreikassa on sille ilmaus.

Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti