 |
| Wisława Szymborska |
Koputan kiven oveen.
— Minä täällä, päästä sisään.
Haluan astua sisääsi,
katsella ympärilleni,
haukkoa sinua kuin henkeä.
— Mene pois — sanoo kivi. —
Olen tiukasti kiinni.
Jopa palasiksi lyötynä
olemme aina tiukasti kiinni.
Edes hiekaksi jauhettuna
emme päästä ketään sisään.
Koputan kiven oveen.
— Minä täällä, päästä sisään.
Tulen silkasta uteliaisuudesta.
Elämä on siihen ainoa tilaisuus.
Ajattelin kulkea läpi palatsisi,
ja sitten tutustua lehteen ja vesipisaraan.
Vähänlaisesti minulla on aikaa tähän kaikkeen.
Kuolevaisuuteni luulisi saavan sinut heltymään.
— Olen kivestä — sanoo kivi —
ja minun tulee ehdottomasti pysyä vakavana.
Häivy täältä.
Minulla ei ole nauruhermoja.
Koputan kiven oveen.
— Minä täällä, päästä sisään.
Kuulin, että sinussa on suuria tyhjiä saleja,
joita ei katsella, turhaan kauniita,
hiljaisia, vailla askelten kaikua.
Myönnä, että vähänpä tästä itsekään tiedät.
— Suuria ja tyhjiä saleja — sanoo kivi —
mutta niissä ei ole tilaa.
Kauniita, saattavat ollakin, vaan eivät
sinun kurjien aistiesi makuun.
Voit tuntea minut, muttet koskaan kokea.
Koko kuorellani käännyn sinua kohti,
mutta koko sisuksellani käännyn pois.
Koputan kiven oveen.
— Minä täällä, päästä sisään.
En etsi sinusta ikuista turvapaikkaa.
En ole onneton.
En ole koditon.
Minulla on paikka, mihin palata.
Astun sisään ja ulos tyhjin käsin.
Ja todisteeksi, että kävin sisällä,
aion esittää vain sanoja,
joita kukaan ei tule uskomaan.
— Et astu sisään — sanoo kivi —
Sinulta puuttuu yhteen kuulumisen aisti.
Mikään aistisi ei voi korvata yhteen kuulumisen aistia.
Edes kaikkinäkevästä katseesta
ei ole apua ilman yhteen kuulumisen aistia.
Et astu sisään, sinulla on vain tuon aistin aikomus,
vain sen itu, mielikuva.
Koputan kiven oveen.
— Minä täällä, päästä sisään.
En voi odottaa kahta tuhatta vuosisataa
päästäkseni kattosi alle.
— Jollet usko minua — sanoo kivi —
käänny lehden puoleen, se sanoo saman kuin minä.
Käänny pisaran puoleen, se sanoo saman kuin lehti.
Kysy lopuksi oman pääsi hiukselta.
Halkean naurusta, naurusta, valtavasta naurusta,
jota en osaa nauraa.
Koputan kiven oveen.
— Minä täällä, päästä sisään.
— Minulla ei ole ovea — sanoo kivi.
Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti