 |
| Wisława Szymborska |
Käännyin katsomaan kuulemma uteliaisuudesta.
Mutta sen lisäksi minulla saattoi olla muitakin syitä.
Katsoin taakseni, koska surin hopeavatia.
Vahingossa, solmiessani sandaalinlenkkiä.
En kestänyt katsoa pitempään mieheni Lootin
oikeamielistä niskaa.
Olin äkkiä aivan varma, että vaikka kuolisin,
hän ei edes pysähtyisi.
Minä, nöyrä, olin kerrankin tottelematon.
Käännyin, jotta näkisin, vieläkö he ajavat meitä takaa.
Hiljaisuus yllätti minut ja toivoin, että Jumala olisi
muuttanut mielensä.
Kaksi tytärtämme katosivat jo vuorenhuipun taa.
Tunsin itseni vanhaksi.
Etäiseksi.
Väsyneeksi vaeltamaan.
Uniseksi.
Katsoin taakseni, kun laskin myttyni maahan.
Katsoin taakseni, kun pelkäsin mihin jalkani osuu.
Polulleni ilmestyi käärmeitä,
hämähäkkejä, peltohiiriä ja korppikotkapoikue.
Eikä yksikään niistä ollut enää hyvä tai paha —
kaikki elävä vain
kiemurteli ja poukkoili pakokauhun keskellä.
Katsoin taakseni yksinäisyydestä.
Häpeästä, että livahdan karkuun.
Koska halusin kirkua, palata.
Tai käännyin vasta sitten, kun nousi tuulispää,
joka sekoitti hiukseni ja nosti helmani ylös.
Minusta tuntui, että he näkevät sen Sodoman muureilta
ja räjähtävät jylisevään nauruun, kerran ja taas kerran.
Katsoin taakseni vihasta.
Halusin herkutella heidän perikadollaan.
Katsoin taakseni kaikista yllä mainituista syistä.
Katsoin taakseni tahtomatta.
Kivenjärkäle vain kääntyi allani kirskuen.
Halkeama katkaisi äkisti tieni.
Reunalla tasapainoili hamsteri takajaloillaan.
Ja silloin me molemmat vilkaisimme taaksemme.
Ei, ei. Minä
jatkoin juosten matkaa.
Kompuroin ja nousin yhä uudestaan,
kunnes pimeys syöksyi taivaista,
ja sen mukana tulikiveä ja kuolleita lintuja.
En saanut henkeä ja kiepuin kuin hyrrä.
Joka sen näki, ajatteli, että tanssin.
Saattaa olla, että silmäni olivat auki.
On mahdollista, että kaaduin maahan
kasvot kaupunkia kohden.
Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti