Kidutus

Wisława Szymborska

Mikään ei ole muuttunut.

Keho tuntee tuskaa,

sen täytyy syödä ja hengittää ja nukkua,

sillä on ohut iho, ja heti sen alla veri,

sillä on runsaasti hampaita ja kynsiä,

sen luut ovat murtuvia, nivelet venytettävissä.

Kidutettaessa tämä kaikki otetaan huomioon.

Mikään ei ole muuttunut.

Keho vapisee niin kuin se vapisi

ennen Rooman perustamista ja sen perustamisen jälkeen,

tuhatyhdeksänsataaluvulla ennen ja jälkeen Kristuksen,

kidutus on entisensä, maailma vain on pienempi,

ja kaikki tapahtuu aivan kuin seinän takana.

Mikään ei ole muuttunut.

Ihmisiä vain on enemmän,

vanhojen rikosten rinnalle on tullut uusia,

todellisia, keksittyjä, väliaikaisia ja olemattomia,

mutta huuto, jolla keho joutuu niistä vastaamaan,

oli, on ja tulee olemaan viattomuuden huuto,

ääniala ja asteikko tuttuja aikojen alusta.

Mikään ei ole muuttunut.

Ehkä vain tavat, seremoniat, tanssit.

Liike, jolla kädet nousevat pään suojaksi,

on kuitenkin sama vanha.

Keho kiemurtelee, reuhtoo ja tempoilee,

silvottuna rojahtaa maahan, kouristaa polvet,

sinertyy, turpoaa, kuolaa ja vuotaa verta.

Mikään ei ole muuttunut.

Paitsi joenuomat,

metsänrajat, rantaviivat, autiomaiden ja jäätiköiden reunat.

Näissä maisemissa pieni sielu harhailee,

katoaa, palaa, lähenee, loittonee,

itselleen vieraana, tavoittamattomana,

joskus varmana, joskus epävarmana olemassaolostaan,

kun samaan aikaan keho on ja on ja on,

eikä löydä piilopaikkaa.

Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti