 |
| Wisława Szymborska |
Molemmat ovat vakuuttuneita,
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunis on tuo varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpi.
Eiväthän he tunteneet toisiaan,
ei heidän välillään siis mitään ollut.
Mutta mitä siihen sanoisivat kadut, portaat ja käytävät,
joilla pitkän aikaa ovat sivuutelleet toisiaan?
Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista —
jospa joskus pyöröovissa
olivat kasvot kasvotusten?
jospa oli jokin "anteeksi" tungoksessa?
tai "täällä ei asu sen nimistä" puhelimessa?
— mutta tiedän mitä he vastaisivat.
Ei, eivät he muista.
Kyllä heitä hämmästyttäisi,
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heillä.
Ei vielä aivan valmiina
muuttumaan kohtaloksi
se lähestyi heitä ja loittoni,
astui heidän tiellensä
ja kikatusta pidättäen
väistyi nurkan taakse.
Oli merkkejä ja vihjeitä,
vaikkeivät he osanneet niitä tulkita.
Jospa kolme vuotta sitten
tai viime tiistaina
yksi ja sama lehti lensi
olkapäältä olkapäälle?
Ehkä toinen kadotti jotakin,
jonka toinen löysi.
Kukaties jo pallon
lapsuuden leikkikentällä?
Oli ovenkahvoja, ovikelloja,
joilla hyvissä ajoin
kosketus laskeutui kosketukselle.
Laukut vieretysten aseman säilytyksessä.
Ehkä jonain yönä kaksi näki yhden unen,
joka heti herättyä karisi.
Joka ainut alku
on menneen jatkoa
ja tapahtumien kirja
aina keskeltä auki.
Wisława Szymborska, suom. Jussi Rosti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti